Kun esität ryhmälle kysymyksen tai kun ryhmäläisten tulisi sanoa sulle jotain…

Lasten ryhmiä opettaessa joutuu usein hillitsemään äänen määrää ja kannanottoja.

Aikuiset oppilaat vähintään elehtivät olevansa osallisia, kuuntelevansa ja ajattelevansa.

Nuorten kanssa joutuu toisinaan (yleensä) keksimään keinoja osallistaa heitä vuorovaikutukseen.

Puhun mielelläni tunnin tai puolitoista tanssimisen ohessa, ei siinä. Mutta välitön palaute on tärkeää ja vastavuoroisuus kannustaa parempaan työjälkeen. On helpompi opettaa lisää, jos saa tiedon, että sille on tarvetta. Tai että opettamani tai sanomani asia on otettu vastaan, kuultu ja ymmärretty, eikä sitä tarvitse toistaa kolmatta kertaa. Opettaessani haluan myös kokea, että jaan tilan toisten ihmisten, oppilaideni kanssa. Ja tältä viimeisimmäksi mainitulta ryhmältä on joskus urheilukalasteltava vastauksia.

Välillä sanon, etten nyt kuullut vastausta (kukaanhan ei todellisuudessa sanonutkaan mitään). Joskus esitettyäni kysymyksen, odotan vain hiljaa tuijottaen niin kauan, että joku sanoo jotain! Sosiaalissadistisesti josku (aina) suorastaan nautin siitä, kun outo hiljaisuus jatkuu toisille liian pitkään ja puree ensimmäisiin, jotka alkavat pälyillä ympäriinsä ja vaihtaa painoa jalalta toiselle. He harvoin kuitenkaan ovat niitä, jotka ensimmäisenä avaavat suutaan. Joskus taas kerron, että nyökytys riittää, jolloin oppilaat alkavat nyökyttämään. Toisinaan kysyn, kuuluiko takariviinkin ja sitten perään, mitä he vastaisivat. Näitä kierrättämällä olen saavuttanut tunneillani pisteen, jossa oppilaat ovat joko vihdoin ruvenneet vastailemaan tai välttääkseen piinaavan hiljaisuuden avaavat ennemmin suunsa kysymyksen jälkeen. Mahtavaa.
Joskus nuorten ryhmässä käydään myös hiljaista keskinäistä keskustelua.

Eihän mulle varsinaisesti tarvitse tulla suuremmin tarinoimaan.
Mutta voitteko kuitenkin, teinitkin, ystävällisesti huomauttaa, mikäli mun housut on revenny haaroista. Ihan vaikka vain pieneen ääneen, jos ei isompaan.