Lavalla oleminen on kyllä ihan oma juttunsa.
Tampere Fiml Festivaalit takana ja kymmenittäin lyhytelokuvia spiikattu kansainväliselle yleisölle ja mahtavalle ammattilaisraadille! Viikko täynnä kulttuurielämyksiä ja hyviä sattumia.
Filkkareiden ensimmäisen virallisen näytöksen alkaessa ja ottaessani mikin käteen ensimmäistä kertaa (ulkomailla vietetyn parin vuoden filkkaritauon jälkeen) tunsin tuttua, hykerryttävää
tunnetta, joka hiipii mun ääriviivojapitkin juuri ennen esiintymistilannetta. Tampereen Plevna-leffateatterin suurin sali ei ollut kuin ehkä puolillaankaan siihen aikaan iltapäivästä ja festareiden ottaessa vasta alkulämpöjä, mutta esiintymistunnelmissa astuin spottiin ja toivotin tervetulleeksi yleisön, vieraat, elokuvat, festarit, esiintymistilanteet, oman onnistumisentunteet, villit livetilannesattumat, vatsanpohjan jännityksen, puhetyön nautinnon, esiintymisen voitokkaan olon ja aplodit milloin mistäkin.
Esiintymistilanteet on koukuttava ilmiö ja niihin liittyvät kokemukset vaihtelevat yksilöllisesti joskus suurestikin riippuen kontekstista. Kaikilla, jotka silti kerta toisensa jälkeen heittäytyvät sen suden suuhun, on ehkä pientä masokistinvikaa, sillä livetilanteesta ei koskaan täydellä varmuudella tiedä, mitä voi tapahtua. Silti siihen ruvetaan kerta toisensa jälkeen.
Puhetyö on mun toinen suuri rakkauteni, enkä aina hahmota sitä, että joku joka on tanssiessaan stagella kuin kotonaan, ei yleisön edessä haluaisi avata suutaan, vastata julkisesti esitettyyn kysymykseen tai kertoa jotakin suureen ääneen. Mikä tekee puhetilanteesta ja tanssimisesta niin erilaiset – no toisessa tanssitaan ja toisessa puhutaan. Toisessa ollaan äänessä ja toisessa keskiössä on kehollinen ilmaisu.
Mutta onko ero sittenkään niin suuri?
Tunnen tanssijoita, joille esiintyminen ja kisaaminen, esilläolo, on vain pakollinen paha siinä saavutusten tavoittelussa, ja tunnen tanssijoita, jotka kilpailevat juuri siitä kilpailuprosessin ja lavallaolon ilosta. Vaikka ryhmällä olisi yhteinen motivaatio onnistuneen esityksen läpiviemisessä, jokaisella on taustalla silti omat syyt nousta lavalle – adrenaliini, pitkän treenijakson huipennus, esiintymistilanteesta nauttiminen, kokemuksen kartuttaminen, näkyvyys, uskaltaminen, ryhmään kuuluminen jaetun kokemuksen kautta, itsensä ylittäminen, sen näyttäminen, mitä on oppinut tai mihin pystyy – itselle tai jollekulle muulle, tai vain koska esiintyminen on hauskaa. Sen tiedostaminen, mikä saa sut aina nousemaan lavalle, voi kertoa arvokasta tietoa itsestä ja omista motivaattoreista.
Fyysinen tekeminen auttaa usein esiintymisjännityksen hallinnassa. Siksi liikkuminen, vaikka se olisi myös itse syy lavalle nousuun, samalla purkaa sitä jännitystä. Samoin varmuus omasta tekemisestä, kässärin mukaan toimiminen, kertoo jännittävässä tilanteessa itselle, että näin tän kuuluukin mennä ja tiedän, mitä teen seuraavaksi. Koreografia on se punainen lanka, jonka mukaan menemällä suoriutuu. Mitä parempi treeni, sitä parempi varmuus!
Minä ajattelen puhetilanteista tavallaan samaa. Tiedän, mitä olen tekemässä ja jos tilaisuus vaatii, treenaan koreon ennakolta tarkemmin. Pohjalla on myös pitkä treeni, kuten tanssipuolellakin. Mikin takana ollaan yhtä fyysisenä kuin alotuismuodostelmaan tanssishowssa asetuttaessa, ja normaali liikkumisesi kuuluu puhetilanteeseen yhtä luontevalla tavalla kuin tanssimisen aloittaminen siitä alkuasetelmasta. Jos puhetilanteen kokee jotenkin muuten kuin fyysisen olemisen kautta – ei ihme, että se tuntuu kamalalta. Melkein kuin alkumuodostelman jälkeen nousisikin paikalleen seisomaan ja jättäisi tanssimatta. Siksi oleellisempaa onkin keskittyä siitä hetkestä nauttimiseen, koska tietää mitä tekee.
Ja niistä hetkistä (myös niistä odottamattomista livetilanteiden käänteistä!) saikin Filkkariviikolla nauttia koko rahan edestä. Mä lähdin Filkkareille alunperin mielenkiinnosta lyhytelokuvia kohtaan. Ja koska koin sen, että aluksi vähän puhuu tyypeille, iisinä tapana päästä saliin istumaan ja katsomaan viikoksi mahtavia oivalluksia, tiivistettyä tarinankerrontaa sekä yllätyksiä (ja käsikameraotoksia! Näyttää muuten kokoillanleffa pikkusen hyvältä tasaisine kamera-ajoineen, kun viikon on katsonut lyhäreitä). Lyhytelokuvien katsomisen rinnalle on näiden vuosien aikana noussut paitsi arvostus pitkää ja supertoimivaa festivaaliperinnettä ja sen tekijöitä kohtaan, myös himo noihin tilanteiden tiivistymiin mikin takana. Tänä vuonna bonuksena osui samalle viikonlopulle myös WOW – Women of the World Finland -festivaalit, joissa juonsin huiput näytökset ja pääsin feministifestareiden ytimeen artisti-passilla. Nam.
Esiintyminen ei tapahdu tyhjiössä. Lavalla oleminen, lajista riippumatta, ei ole erillään muusta elämisestä ja elämä kuuluu esiintymiseen. Siksi sitä sattumaa ja tilanteen kokemista siinä hetkessä ei voida ulossulkea, eikä kannatakaan. Läsnäolo tekee esiintymisestä elävän ja hetkestä onnistuu nauttimaan, kun sen elää, eikä yritä vain lakaista sitä pikaisesti sivuun. Täydellinen suoritus ei tarkoita, ettei siinä tapahdu mitään kummallista, täydellinen suoritus tulee siitä, että se eletään.
Mahtava festari, kerta kaikkiaan.
Salin poikki 