Uuh, Pohjoismaiden suurin streettanssitapahtuma Streetstar Festival vietiin tänä vuonna takaisin urbaanin kulttuurin juurille ja järjestettiin Back to Club -meiningeissä! Eli festarit järjestettiin kokonaan klubilla ja kisat käytiin todellisissa battlemeiningeissä, tanssikansan keskelle muodostuvassa ringissä. Tai oikeammin ringeissä. Avoimiin esikarsintoihin osallistui jokainen tanssilattialla ollut ja rinkiin heittäytynyt, mistä kutsuttu tuomaristo poimi battlaajat finaaliin toisiaan vastaan. Rinkejä muodostui pitkin tanssilattiaa ja niiden muoto ja koko eli tanssijoiden ottaessa tilaa haltuun ja mukanaolijoiden joraillessa messissä, yrittäessä päästä näkemään toisenkin puolen tapahtumat ja seuratessa suosikkejaan. Toimi kuin häkä! Finaalit järjestettiin (4 tai) 7 to Smoke -periaatteella ja ihan mielettömällä kannustuksella! Waackingissa ja housessa tanssijat saivat enemmän tilaa ringin muodostuessa melkein koko tanssilattian kokoiseksi ja dancehallissa nähtiin myös 3 vastaan 3 -osio sekä showcase-esityksiä.

Battleja nähtiin dancehallissa, lockingissa, poppingissa, breakingissa, hiphopissa, housessa ja waackingissa. Taso oli todellakin korkealla ja jokaisesta tanssijasta paistoi rakkaus tanssia ja katukulttuuria kohtaan. Klubin kolmessa salissa dj’den levylautaset olivat koko illan kuumana ja ohjelma vuorotteli saleissa siten, että kovimmat kisaajat ehtivät vaihtaa moodia, yleisö ehti halutessaan vaihtaa mestaa ja kaikki pääsivät nauttimaan lajien kirjosta ilman että tarvitsi valikoida, minkä haluaa nähdä tai minkä raaskii jättää näkemättä. En yhtään kadehdi tän vuoden tuomareita. Archie Burnett, Rashaad, Rob1, Loose Joint, Bigga Elite ynnä muut olivat vaikeiden päätösten edessä, mutta ihailen varmuutta, jolla tuomiot lopulta tehtiin. Annan myös täydet pisteet siitä, miten tiukoissakin tilanteissa, molempien kandidaattien osoittaessa potentiaalia voittoon, päätös tehtiin puhtaasti senkertaisen kierroksen perusteella! Niin kuin tanssibattleissa ja -kisoissa kuuluukin.

Tukholman perjantainen onnettomuus varjosti myös Streestarin järjestämistä ja kaupungissa levinneiden -onneksi kuitenkin- perättömien huhujen vuoksi tapahtuma peruttiin perjantailta kokonaan. Päivä oli pitkä ja pisti miettimään, kuinka sattuman varassa lopulta on, missä itse sattuu olemaan ja missä tapahtuu… Me päätettiin onneksi mennä keinumaan lasten kanssa ennen keskustaan menoa. Samana iltana kuitenkin Streetstarilta vahvistui vielä tieto, ettei pelolle anneta (järkevää turvallisuudesta huolehtimista enempää) valtaa, vaan tapahtuma järjestettäisiin kokonaisuudessaan lauantain puitteissa. Lauantaista tuli ohjelmaltaan täysi, mutta kaikki vaikuttivat olevan sen suhteen ymmärtäväisiä. Streetstarin sosiaalisen median kanavat alleviivasivat, että yhteisöllisyydelle ja tuen osoittamiselle on erityisesti juuri nyt tarvetta, joten lauantai tapahtui sitäkin suuremmalla voimalla.

Yhteisöllisyys ja jaettu kokemus tanssikulttuurista näyttäytyi mulle siinä, että musta tuntui hyvältä mennä paikalle yksin. Monellekaan en ollut erikseen ilmoittanut, että olen kaupungissa tai osallistumassa festareille. Musta myös tuntui vielä lauantaina, että tarvitsin hetken omaa aikaa, joten menin festareille vasta tapahtuman jo alettua. Toki tiesin, että paikallisia entisiä treenikavereita on menossa paikalle ja battlaamaan, mutta tiesin myös että moni on menossa jossain omassa porukassa. Hmm. Vai oletinkohan vain. Joka tapauksessa, hompsin paikalle vähän myöhemmin ja ihan itsekseni, ja tunsin silti itseni tervetulleeksi! Eikä tarvinnut yksin fiilistellä, plus sain ihan mielettömästi energiaa kaikista muista tanssijoista ja battlaajista.

Tunnelma oli korkealla ja kisaaminen intensiivistä. Mun mielestä klubikonsepti teki tapahtumasta vuorovaikutteisemman. Koko festarikansa oli kaiken kaikkiaan jotenkin enemmän mukana, kun raja katsojan ja osallistujan välillä oli hämärämpi, ja siten jokainen paikalla ollut oli fyysisemmin osallisena tapahtumassa. Ensimmäisissä battleissa oli kuitenkin haastavaa löytää koloa nähdä footworkeja ja lattiakikkailuita, kun etummaiset innoissaan seisoskelivat ringin vieressä. Ei siinä 163cm riittänyt ihailemaan kuin up rockeja ja hyppyjä. Finaalit oli onneksi jo järjestäytyneemmät.

After partyt jatkuivat sujuvasti waackingin finaaleiden perään (Archie Burnetin kyynelehdittyä voittajan olkatoppauksiin), minkä jälkeen tanssiväki oli taas yhtä hyväntuulista tanssiyhteisöä, jossa ei ollut erikseen tanssijoita ja katsojia. Musiikin piti olla sekoitus eri tyylejä, mutta dj vaikutti olevan mieltynyt dancehalliin. Onneksi se sopi myös tanssilattialla olijoille. (Huomasin samalla oppineeni tunnistamaan hyvän dancehallmusiikin perusdancehallista!)

Vilkaise vuoden 2017 koko line up, niin saat kuvan kuinka tosissaan tapahtumaa on taas järjestetty. Mukana kutsutut battlaajat ja dj:t! Sunnuntaina päästiin vielä nauttimaan kauempaa lentäneiden konkareiden opista workshopeilla. Ah, niistä lisää myöhemmin tällä viikolla. Mutta jos oot vielä Tukholmassa, niin mee nyt ihmeessä Åsa folkhögskolanille nappaamaan lisää oppia Loose Jointilta ja Rashaadilta! Tosin näistäkin kavereista tullaan tulevaisuudessa kuulemaan täällä lisää. Mutta se ei koskaan korvaa liveoppimista.

Streetstar on vuosien mittaan tosi toimivaksi muodostunut, monikulttuurinen tapahtuma, joka tuo tanssintekijöitä yhteen ja rakentaa yhteisöllisyyttä tarjoamalla ilmaisunmahdollisuuksia kaikille osallistujille. Huolimatta siitä, että tapahtuma oli tänä vuonna pienempi, kokemus oli jälleen energisöivä ja inspiroiva. Suosittelen kyllä tsekkaamaan ens vuonna. Toi Tukholma on ihan tossa lähelläkin! Toivottavasti tällainen vuorovaikutteisuus onnistutaan pitämään mukana tulevaisuudessa, vaikka tapahtuman toteutuksen konsepti taas vaihtuisikin.

Tällä viikolla Salin poikki -blogissa fiilistellään Streetstar festareita vielä lisää ja kuullaan mm. muiden suomalaisten ja ruotsinsuomalaisten festarikokemuksia!

Vaikka nyt tiedät, että tällä viikolla luvassa lisää, muistuttelen uusista postauksista blogin fb-sivulla ja Twitterissäni.