Viikonloppuna järjestetyt Street SM -kilpailut kokosivat katutanssikansan Tampereen Messu- ja Urheilukeskukseen, jonne kisat isännöinyt Hip Hop House oli rakentanut tosi toimivat kisapuitteet.
Kisatunnelmaa nostattamassa toimivat RUFF CUT DJs ja Dj Aksua ja LarrenG:tä on kiittäminen muun muassa siitä, että naisten soolossa oli vihdoin ihan oikeasti kovat biitit! Joka kierroksella. Vihdoin. RUFF CUTseja kuultiin myös kisojen virallisilla jatkoilla Fat Ladyssa, missä nähtiin esiintymässä myös Hip Hop House dancers (pe) ja Hip Hop House Twerkers by Tinze (la). After partyissa sunnuntaina oli kuulemma ainakin tilaa tanssia, kun moni kauempaa tullut reissasi kohti kotia ja uutta viikkoa ja moni muu jäi lataamaan akkuja viikonlopun meiningeistä. Mutta niistä meiningeistä:
Mulla on nyt kolme vuotta väliä edellisistä Suomen kansallisista kisoista ja FDO:n kilpailuista ja tuntui tosi kotoisalta kulkea täällä tanssikansan keskellä ja seurata sarjoja sekä entisestään kasvanutta osallistujamäärää. Mukana oli paljon konkareita, mutta myös uusia nimiä ja tekijöitä. Kisajärjestelyt toimivat Hip Hop Housen vapaaehtoisten ansiosta saumattomasti ja FDO:n puolesta tuntui, että homma vedettiin oikealla tasolla rutiinilla – mutkitta, mutta silti viihdyttävästi. Kisat etenivät kaikkiaan jouhevasti, Houselaisilta sai aina vastauksia kysymyksiin kisapaikasta ja pääasiassa pysyttiin aikataulussa (max. 15 min myöhästyminen, joka kurottiin umpeen tauolla). Aika lailla siis vanhaa tuttua SM-kisameininkiä plus Hip Hop Housen kirsikat kakussa!
Mutta jos järjestelypuolella oli tuttua ja turvallista, niin villejä juttuja ja uusia käänteitä nähtiin kuitenkin lavalla. Eniten mielestäni oli kehittynyt (naisten soolojen musavalintojen lisäksi) junnujen sarjat ja se taso, millä kisoja juniorisarjoissa runtattiin! Junnujen pienryhmiä katsoessa mietin, kuinka monet aikuisten pienryhmätkin olisivat jääneet tän vuoden junnujen jalkoihin oivaltavuudessa ja tarkkuudessa.. Lisäksi junioreilla joustivat polvet huomattavasti enemmän, kun taas aikuisten sarjoissa hoppia vedettiin valitettavan suorin jaloin silloinkin, kun bouncelle oli paikkansa. ENkä usko, että kyseessä on nyt ikäkysymys. Junnujen parhaimmistolla oli showcaseihinkin verrattuna enemmän tasoja käytössään kuin aikuisilla! Oli todella ilo katsoa uutta tanssisukupolvea ja nähdä, mitä haastajia aikuisten sarjoihin on seuraavaksi siirtymässä. Samoin se herätti miettimään niitä mahdollisuuksia, joita näin taitavien tanssijanalkujen kanssa on ja olisi mahdollista toteuttaa!
Toisen kovan sanoivat kyllä aikuiset 2 -sarjaan osallistuneet ryhmät. Pia Erkko totesi spiikissään, ettei siltäkään sarjalta sovi mitään himmailua odottaa, missä kisojen päätuomari olikin oikeassa. Kekseliäitä koreografioita ja teknisesti erittäinkin taitavaa tanssimista. Kaikilla sarjoihin osallistuneilla näytti olevan hauskaa lavalla, tekemiseen todella eläydyttiin ja ”hyvä äiti!” -huudot lämmittivät mieliä paitsi lavalla, myös katsomossa.
Tuloksia raportoitiin mukavan säännöllisesti sarjojen ja hiittien väleissä hengähdystauoilla, ja huomasin taas, kuinka armoton sijaisjännittäjä oon, vaikken kenenkään puolesta erityisesti tullut jännittämään. Sarjojen alkaessa, kun kilpailijoita pyydettiin valmistautumaan omaan vuoroonsa, mulla oikeasti otti mahasta ja kiemurtelin katsomossa hihitellen – tiesin ja tunsin, miltä siellä kulisseissa tuntui venailla! Oli myös kiva nähdä, että se jännitys purkautui kaikkien kohdalla siihen liikkumiseen, eikä jäätymisiä näyttänyt tulevan.
Pienryhmissä nähtiin sekä normisarjassa että showcasessa oivaltavia kikkailuja ja pienemmän osallistujamäärän mahdollistamaa koko porukan keskinäistä kontaktia. Ihan mielettömiä vetoja. Semeissä soineen hitaamman biitin jälkeen finaalissa nähtiin semmoset tykitykset, että energiasta veto ei jäänyt kenelläkään vajaaksi! Pienryhmäsarjoista mulla jäi eniten mieleen Suicide Squad, jossa ns. kaikki toimi.
Tanssijoilla oli tiivis tunnelma ja hyvä meininki, siirtymät tapahtuivat oikeasti tanssien, joten kuviot muuttuivat ikään kuin vaivihkaa. Valloillaan oli jotenkin uutta, perinteisemmästä poikkeavaa liikkeiden yhdistelyä. Bonuksena se, että jokainen tanssija teki myös akrobatiaosuudet. Pienryhmässä yksilöitä on sen verran vähän (verrattuna esimerkiksi muodostelmaan), että yhdenmukaisuuden ja yhdenaikaisuuden hiominen on mahdollista, mistä Suicide Squat on hyvä esimerkki. Kannustaisin muita kisaamaan lähtijöitä tekemään sen hiomistyön, koska sillä saa pienryhmäesityksensä heti näyttämään puhtaammalta ja ammattimaisemmalta.
Soolosarjat vaihtelivat mun mielestä tasoltaan enemmän kuin aiemmin olen tottunut näkemään. Niin sarjojen sisällä kuin verrattuna toisiinsa – miesten soolo (joka kyllä aina on näissä kisoissa kova) oli kokonaisuutena huomattavastikin kovatasoisempi kuin naisten. Missasin naisten sarjan ensimmäiset kierrokset, mutta 1/8 finaaleista eteenpäin näytti siltä, että sarjan sisällä oli isompaa tasoeroa kuin miesten sarjaan osallistuneiden kesken. Miesten sarjaan osallistui mulle ihan uusia tanssijoita ja tykkäsin tosi monen finalistin lavaenergiasta! Onneksi siirryin katsomaan finaalit lavan reunalle, niin pääsi kiinni ihan erilaiseen kisatunnelmaan.
Harmi, että moni uusi ja sekä liikkeellisesti että musikaalisesti taitava tyyppi jäi vanhan tutun, varman suorittamisen taakse. Junnut oli kaikki taas ihan päheitä! Siellä tosin se pienikin ikäero näkyy kehityksessä usein herkästi, mutta kenenkään iästä riippumatta junnuilla oli selkeästi aimpaa enemmän puhdasta improa sooloissa ja vähemmän opeteltua rutiinia!
Yleisesti pidän lajirajoja rikkovista tai haastavista koreografioista tai koreografisista valinnoista, ja oli mielenkiintoista nähdä, millä kaikilla tavoilla kansainvälisyyttä ja ydistelykokeiluita tuotiin kisanumeroihin erityisesti muodostelmissa. Koska kyseessä on kuitenkin streettanssin suomenmestaruus, odotan silti koreografioiden asettuvan streettanssin piiriin tasolla tai toisella. Muodostelmissa oli muutamia teoksia, joiden paikkaa kisoissa jäin pohtimaan toiseksikin hetkeksi. Katulajien kilpailuissa tulee kilpailijoiden osoittaa hallitsevansa lajin liikekieltä, kilpailunumeroissa ymmärrettävän tyylille ominaisia piirteitä (vaikka voidakseen rikkoa niitä) ja näiden kautta on mahdollista luoda niitä kontrasteja, joista syntyy tyylilajien rajamailla leikittelyä.
Esimerkiksi muodostelmasarjassa nähdyn bollywood-henkisen esityksen mukaankuuluvuutta ei olisi tarvinnut miettiä hetkeäkään, jos tanssijoilla olisi ollut bounce mukana liikkumisissa tai mukaan liitetty selkeitä streetliikkeitä. Nyt katupuoli nojasi pääasiassa musiikkiin, mutta koska kyseessä on tanssi- eikä musakilpailu, odotin lajirajojen miksaantumista enemmän liikepuolella. Samoin muutamat kokeelliset hoppinumerot olisivat mielestäni voineet aivan hyvin olla performing arts -kilpailun puolella ihan sellaisenaan.
Äläkä käsitä väärin, oon iso kokeellisen katutanssin ja taiteen ystävä. Tämä näiden biisien kohtaaminen kisoissa johti kuitenkin mietintöihin siitä, mikä tekee jostakin streettiä. Katupuolen lajejakin voi tehdä monenlaisella liikelaadulla ja koko esityksen voi vetää slovariin, ei siinä. Silti, mikäli mikään elementti ei liitä esitystä selkeästi kilapilussa kyseessä olevaan lajiin, onko sen paikka juuri kilpailussa? Vai koetellaanko tällä juuri lajirajojen joustavuutta ja haastetaan ajattelemaan, mitä kaikkea on mahdollista tehdä? Mutta missä asiassa silloin kilpaillaan – lajissa / lajin sisällä vai lajiin kuulumisessa?
Musiikillisia kokeiluja on näissä kisoissa nähty aiempinakin vuosina ja edelleen se osoittautui viihdyttäväksi, vaikkei enää niin yllätykselliseksi ratkaisuksi. Hauskoja genreyhdistelyitä ja esityksiä nähtiin sekä showcase pienryhmissä että siellä muodostelmissa. Näissä arvostin juuri liikkeellistä tyylipuhtautta niin kaikissa katulajeissa kuin tanssityylilainauksissakin! Liikkeiden puhdas suorittaminen ja selkeys olivat nautittavaa katseltavaa muutenkin. Kun tekniikka on hallussa, ehtii keskittyä katsomaan teosten muita ulottuvuuksia rauhassa. Huomio kiinnittyi myös siihen, että alaikäisten kategorioissa musat ovat toisinaan mielenkiintoisempia, kun soveltuvuuden vuoksi niiden löytämisen ja leikkauksen eteen joudutaan näkemään ehkä vähän enemmän vaivaa.
Yhä puhun junnuista, mutta myös junnnumuodostelmissa oli todella kovia vetoja ja hienoja koreografioita. Yleisenä huomiona kuitenkin se, että esimerkiksi performing arts -kisojen puolella paikat ja muodostelmat sekä pienet yksityiskohdat on hiottu huippuunsa myös näissä sarjoissa. Streetpuolella nämä menevät ainakin toistaiseksi toisinaan vähän sormien läpi katsottuna.
Kisat järjestettiin pitkästä aikaa PK-seudun ulkopuolella, mutta täytyy kyllä sanoa, että monena hetkenä tuumailtiin ääneen, ettei ainakaan kuulostanut siltä, että kotikenttäetuja olisi tullut tamperelaiskannustuksesta! Helsingistä ja pohjoisempaa tuotiin mukana kovat kannustusjoukot ja monet muualta tulleet ryhmät saivat suorastaan valtavia aplodeja. Kaikille kuuluukin kannustus, mutta ihmeteltiin vaan, missä paikallinen yleisö luurasi, vaikka kisat on tuotu lähelle!
Kilpailuihin osallistuminen niin tanssiessa kuin katsomossakin on aina antoisaa. Huomasin nyt erityisesti, kun katsoin pitkästä aikaa koko kisat katsomosta käsin, että kisojen ehkä suurin anti siitä paikasta on siinä, että ehtii tarkastella, mikä itseä juuri tällä hetkellä puhuttelee. Mulle sellaisia oli tänä(kin) vuonna vaivattomat lattiallakäynnit, kovat iskut ja kropanhallinta sekä siirtymien ja kuvioiden toimivuus. Samalla siitä kaikesta kisaenergiasta saa hulluna latausta omiin akkuihin sekä inspiraatiota kehittää omia tanssillisia ratkaisuja. Tietää myös, mihin haluaa omassa tekemisessä jatkossa kiinnittää erityistä huomiota!
Kisojen tuloksia pääset tarkastelemaan FDO:n nettisivuilla.
Kiitokset kisat isännöineelle Hip Hop Houselle ja Lipelle sekä viralliselle kisakuvaajalle MALLIKUVAlle! Virallisia kisakuvia pääset katsomaan ja tilailemaan täältä.
Salin poikki 