Totuus paljastuu. Minulle.

On aika tullut puhua totta. Tai yhtä totta kuin aiemminkin, mutta asiasta, jolla ei ole ollut täällä ruutuaikaa, ja joka silti värittää Salin poikki -blogin ponnistusalustaa ja vaikuttaa siihen, mitä täällä luetaan ja mitä ei.

Viikonloppu meni pohtiessa omaa suhdettani blogiin ja sen lukijoihin. Pohdin, kuinka paljon oikeastaan haluan kirjoittaa itsestäni ja omasta elämästäni lähemmin. Ja totesin, että toki. Eihän blogissa muuten ole järkeä. Se olisi yhden henkilön lehti tai raporttikanava, jos häipyisi vain taustalle. Blogissa voi kirjoittaa milloin enemmän itsestä milloin vähemmän. Mutta jos kirjoittaa itsestään, on kirjoitettava itsestään. Annapa kun kerron lisää.

Kesähän on mennyt hövelisti osuen fiksatuista julkaisupäivistä milloin hutiin, milloin kohdalle, eikä julkaistua tekstiä olla aina nähty edes niin usein kuin alkumetrit lupailivat. Kirjoitusta on kyllä syntynyt, mutta osa teksteistä on jäänyt pöytälaatikkoon, eli irrallisiksi tiedostoiksi koneelle tai luonnoksiksi blogin kulisseihin. Ja tässä viikonlopun pohdintojen seurauksena selaillessani näitä kirjoituksia, tajusin että siellä oli sitä arvokasta kamaa siitä, mistä juuri mainitsin. Itsestäni.

Monet julkaisut, vaikka ne onkin kirjoitettu omasta näkökulmastani ja omina kokemuksina käymistäni paikoista ja keskusteluista, ovat melko yleistä raportointia, eivätkä tuo minua itseäni kovin lähelle lukijaa. No tämänhän lukija oikeastaan jo tietääkin. Mutta se mitä ette tiedäkään, on tää puntarointi täällä. cJuhoNissiOlen tyytyväinen luomiini keskustelusuhteisiin ja haastatteluihin ja tapahtumayhteistöihin, jotka blogi on mahdollistanut ja iloinen voidessani jakaa kokemuksiani sekä niihin liittyviä pohdintoja.

Todellisuudessa haluaisin kuitenkin kirjoittaa enemmän villistä tanssijan ja tanssinopettajan elämästä, jossa tottumani mukaan treenataan lujasti, päädytään luoviin ratkaisuihin, opitaan omilta oppilailta, työstetään koreografioita ja löydetään reittejä yhteistyöprokkiksiin lavoilla, joissa on haaveillut esiintyvänsä. Todellisuudessa haluaisin kirjoittaa myös arkea rytmittävistä tekniikkatreeneistä sekä venyttelystä ja lisätä notkeita kuvia tekstin kylkeen, intoilla tanssimisen riemusta ja hyvistä tyypeistä, joiden kanssa vietän aikaa treenisalissa.

Mutta todellisuus on se, että säännöllinen ja luja treeni on poissa mun aikataulusta, en treenaa säännöllisesti muuta kuin fyssarini kanssa ja olen tällä hetkellä yhtä notkea kuin aurinkoon unohtunut persikka. Useana päivänä lähimpänä villiä tanssimista on pään nyökyttely biitin tahtiin.

Musta tulee mutsi minä hetkenä hyvänsä.

Musta tulee äiti nyt aikalailla minä hetkenä hyvänsä ja se – ei estä mua kirjoittamasta noistä yllä mainituista asioista, onhan se ollut mun arkea vuosi tolkulla, mutta vaikuttaa siihen, millaista mun arki on tällä hetkellä. Ja oikeastaan tajusin, ettei se ole uponnut mun omaan tanssijaidentiteettiini, enkä siksi ole jotenkin ehkä hyväksynyt sitä yhdeksi lähtökohdaksi, joka tämän blogin kirjoittajalla nyt rehellisesti sanottuna on. Tai sitten kuvittelin että blogi tulisi näyttämään tietynlaiselta.

Pohdinnan arvoiseksi osoittautui siis alkuperäisen (kuinka paljon haluan kirjoittaa itsestäni) sijaan se, olenkohan ihan rehellisesti kirjoittamassa omasta näkökulmastani vai käännänkö kameran siten, että julkinen profiilini vaikuttaa hehkeältä tanssijamenolta. … Ja tajusin, etten jaksa tai halua pitää yllä someimagoa, joka pohjaa ideaaliin kuvaan minusta tanssijana tai johonkin sellaiseen, mitä elelyni oli ennen tätä arjen muutosta. Varsinkin kun ne arkimenot ei oikeasti ihan vastaa nyt sitä, mitä se tavallisesti on, mitä haluan sen olevan, mitä olen sanonut sen olevan ja miten se tulee olemaan.

Uh. Rankkaa tällanen myöntäminen (itselle).

Huomasin siis yksinkertaisesti, ettei blogi näissä meiningeissä näytä rehellisesti siltä, miltä se koittaa tai miltä haluaisin sen näyttävän. Samalla tajusin, ettei se voikaan näyttää siltä, miltä se olisi näyttänyt, jos olisin aloittanut julkaisemaan vuosi sitten. Tai tukholmavuosinani! Pohdinnasta siitä, haluanko kirjoittaa itsestäni, päädyin siis siihen, että joo, mutta se on tehtävä siitä todellisuudesta, jossa eletään.

ykskaks

Olen viime aikoina lukenut blogeja, joissa kirjoitetaan sujuvasanaisen hauskasti tai oivaltavasti ihan oikeasta elämästä. Blogeja, joissa kuvaillaan havaintoja ja puetaan ajatuksia sellaisiksi sanoiksi, jotka tavoittavat lukijan juttelutaajuudella ja usuttavat skrollaamaan lisää. Sellaista minäkin haluan kirjoittaa.

En silti halua kirjoittaa tästä perheblogia. Tai äitiblogia. En edes tanssiäitiblogia.

Vanhemmaksi tuleminen ja vanhempana oleminen ovat kuitenkin osa ammattilaistenkin arkea. Eikä tilanne siis marginalisoi minua kirjoittajana tai tee minusta vähemmän tanssijaa. Etenkään, kun blogi ei muuta näkökulmaa tai aihepiiriään.

Olen halunnut luoda kanavan, jossa on kokemuksia, tapahtumia ja ajankohtaisia puheenaiheita tanssista ja siihen liittyvistä ilmiöistä sekä sitä arjen tekemistä. Ja näistä tullaan kirjoittamaan jatkossakin. Mutta nyt kun olen tullut ulos kaapista mutsiutumisen kanssa, meillä on yhteisymmärrys siitä, mitä mun arki voi olla tai millä tapaa villiä tanssielämää täällä eletään. Tanssiäitiyteen tai tuohon älyttömän liikkuvaiseen, kohta treeneissä mukana kulkevaan sekä mun treenivalmiuteen vaikuttavaan tyyppiin, mun Sidekickiin, viittaavat kirjoitukset, joita silloin tällöin tulee täällä olemaan, löytyvät (tai on mahdollista skipata) tunnisteella #Sidekick.

Ja jos ajattelit (niin kuin minäkin erheellisesti vielä hetki sitten), että tämä ei nyt ole sellaista kuin tanssielon voisi olettaa – niin HAHA!
Se voi kyllä olla tällaistakin!

Mutsi sillan alla. Kuva: Isimies
Ja tällaista!

 

 

2 kommenttia artikkeliin ”Totuus paljastuu. Minulle.

  1. Mutsiutuminen on monelle tanssijalle ja tanssinopettajalle asia, jota pähkäillään tosi paljon(ehkä pelätäänkin, kun ei voi sitten treenata ja olla villi). Uskonkin, että monta kiinnostunutta silmäparia lukisi siitä aatteita mielellään lisää! PS. Vika kuva kertoo kyllä hyvin, että voi sitä villikin olla, ainakin joissain rajoissa. Hieno kirsikka kakun päälle! 🙂

    Tykkää

  2. Oh. Kiitos kommentista ja kannustuksesta jakaa pohdintoja! Luulenpa, ettei siltä aihepiiriltä joka tapauksessa voida välttyä, joten otetaan se reilusti mukaan repertoaariin. Ja on kyllä myönnettävä sekin, että olen tehnyt tanssispesifejä havaintoja – ja onneksi kirjoittanut niitä ylös – odotuksen aikana niin monenlaisista ajatuksista, että iHan varmasti joku muukin miettii samoja. Vertaistukea saa myös kysymällä!

    Kuva creditsit tulevalle isimiehelle, joka toisinaan huvittuneena ja toisinaan (salaa) kauhuissaan on seuraillut mun slackline-testailuja ja kärrynpyöriä tässä kesän aikana. Villiys täytyy sovittaa aina kulloiseenkin tilanteeseen, mutta onneksi tanssijat osaavat usein kuunnella kehoaan ja toimia sen mukaan.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s