Muutama viikko sitten, miettiessäni tuntirakennetta syysloman treeneihin, tein havainnon itsestäni. Saman havainnon olen toki tehnyt aiemminkin, mutta en tainnut tehdä asialle mitään.

Palataanpa ensin ajassa hieman taaksepäin. Jyväskylässä, missä treenasin koko lapsuuteni ja teiniaikani, oli -90 -luvun alussa yksi tanssikoulu. Tanssikoulu Saralla siirryttiin tunneilla taitotasolta toiselle opettajien suositusten mukaisesti. Meistä pidemmän linjan harrastajista muotoutui ylempiä tasoja kohti mentäessä tiiviitä ryhmiä ja lukujärjestyksiäkin taidettiin joskus viilailla siten, että useammalla tunneilla käyvien tunnit eivät menisi päällekäin. Joskus joutui tekemään valintoja. Tanssikoulun siirryttyä konservatorion alaisuuteen 2000-luvun puolella ja uusien tanssikoulujen muotoutuessa Tanssikoulu Saran raunioista, nykäriryhmämme jatkoi yhä yhtenä.

Kasvoimme saman ryhmän kanssa ja liikekielemme muotoutui samantyyppiseksi. Ryhmämme sahattua muutaman vuoden tekniikkaa tasolla, josta tanssikoululla ei voinut enää edetä, rupesimme tekemään enemmän ja enemmän improvisaatioharjoituksia sekä koreografioita ryhmän tuottamasta liikemateriaalista. Jossain vaiheessa meillä oli paljon vierailevia opettajia tekemässä projekteja ja osallistuimme useaan otteeseen Kajaanin koreografiakatselmukseen omilla ja muiden koreoilla.

Katupuolella olin kisaryhmässä ja treenasimme SM ja MM-kisoihin intensiivisesti.  Vietin kaikkian paljon aikaa konsalla, Jyväskylän Tanssiopistolla sekä Tanssiteatteri Krampin treeneissä ja tiloissa. Siltasalin esiintymislava oli meidän treenitila. Olin koreografina lukion musikaalissa ja minut kutsuttiin sijaiseksi omalle opettajalleni. Mulla oli paljon visioita ja villejä projektisuunnitelmia, sekä vihkokaupalla valmiita koreografioita. Tanssin vaikka kuinka ja työstin liikettä päivittäin. Uutta ja vanhaa materiaalia. Silti koskaan ei tuntunut, että ideat olisivat olleet lopussa. Jokin saattoi ehkä tuntua kehnommalta idealta kuin jokin toinen. Mutta aina oli uutta settiä ammennettavaissa.

Sittemmin, kun olen opettanut enemmän ja treenannut treenin vuoksi ehkä inasen vähemmän, olen joutunut toisinaan tekemään enemmän töitä sen materiaalin eteen. Silti aina on niin sanotusti irronnut. Sieltä ne ovat muotoutuneet, eikä ole tarvinnut miettiä, että ideat olisivat vähissä. Joskus kollegoiden kanssa ollaan pohdittu, että samoja tunteja pyörittäessä useampana vuonna, tekniikkaharjoitteita on haastava muotoilla erilaisiksi! Mutta oppilaathan siirtyvät jossain vaiheessa tasolta toiselle, jolloin vanhin materiaali on taas uusimmille tanssijoille tuoretta ja tuunattuna itsellekin mielekästä.

Palataanpa sitten siihen havaintoon, jonka tein vastikään. Olen kyllä treenannut vähemmän ja tehnyt vähemmän villejä prokkiksia tanssin saralla. Mutta tämä ei kuitenkaan ole oLLenkaan niin turmiollista kuin se, mitä huomasin.

Säästän ideoita! Siis pihtaan hyviä juttuja itseltäni. Monta kertaa hyppään hyvän idean yli ja pistän sen reserviin venailemaan hetkeään. Mitä hiton hetkeä?!

Juu, joskus olen huomannut, että joku sarja kannattaa säästää teknisesti taitavammalle ryhmälle. Mutta sitten olen myös löytänyt itseni siirtämässä ihanvalmiin sarjan syrjään ja takeltelemassa jonkun palikkamaisen tuntikoreoyritelmän kanssa, ihan vaan koska joskushan saatan vielä tarvita sitä sarjaa. Esimerkiksi vastaavanlaisena hetekenä tulevaisuudessa. (Jep, mikä logiikka!)

No onneksi oivalsin, että ihan turhaan kiusaan näinkin tuttua tyyppiä kuin itseäni. Ideoiden suoltaminen ulos ruokkii uusien ideoiden syntymistä. Jemmattuja juttuja käyttämällä tulee tilaa ja mahdollisuuksia uusille ideoille.

Luovuus ei kulu käyttämällä!

Luovuus ei kulu käyttämällä, vaan ennemminkin päin vastoin.

Aion tästä eteenpäin laittaa parhaat ideani tiskiin heti kättelyssä.
Pedan lopputyöhön täytänttöönpanohetkeen mennessä olen jo pyörittänyt luovuusmyllyäni ympäri sen verran monta kierrosta, että mahdollisen pattitilanteen kohdatessani, ratkaisu ei löydy reservissä nököttävistä jemmaideoista, vaan siihen syntyy ihan uusi luova ratkaisu.