Osuipa sellainen hetki, että onnistuin ihan istumaan paikallani ja lukemaan seuraamiani blogeja sekä skrollaamaan Instaa ja huomasin vastailevani kirjoittajille ja postaajille mielessäni.

Siis ihan hiljaa itsekseni tuolla pääkopassa sen sijaan, että olisin tuohon oikean ihmisen julkiesittämään kysymykseen antanut ihan oikean vastauksen!

Oikean sillä tavalla, että se olisi yhtä olemassa kuin se esitetty kysymyskin. Ihan, jotta se kysyjäkin tietäisi, että on tullut herättäneeksi ajatuksia. Kysynyt hyvän kysymyksen. Kirjoittanut tekstin, josta vaikutuin, tai postannut kuvan, joka teki mut iloiseksi. Tai ärsytti. Tai haastoi funtsimaan. Opetti? Tai mitä vaan! Tiedän itsekin, kuinka mukavalta se tuntuu, kun joku jättää kommentin mun julkaisuun (Tiedäthän sinäkin?!), niin onpa hölmöä, että itse pimitän näitä aatoksiani, jos kerran vastauskin on valmiina.

Harvemmin sosiaalisessa mediassa esitetyt kysymykset lopulta ovat oikeasti ihan vaan retorisia.
Vaikka monesti taitavat sellaisiksi jäädä. Eikös?