Maaliskuunlopussa koin herätyksen hetkiä ja aloin avautua. Osittain kertoakseni, mitä oikeasti kuuluu ja osittain jäsennelläkseni ajatuksia. Koska juttu meinasi venähtää, jaoin tekstin kolmeen osaan, joista

julkaisuun olin aiemmin saanut tämän ensimmäisen tekstin. Ensimmäisessä tekstissä havainnoin omia ajatteluvinoumiani elämän sisällöstä sekä sitä, mikä on julkaisemisen arvoista. Seuraavaksi aion kertoa vakavasta vieraudesta, jonka huomasin itsessäni ihmisenä ja opettajana.

Laitoin viime vuonna ulos demosarjan podcastia ja kuuntelin sitä jälkikäteen vakavana. Mietin pitkään, miksi se kuulostaa vieraalta. Eikä ollenkaan niin hyvältä kuin sen soisi kuulostavan. Olinhan ihan asiallinen ja mukana oli tyypillisiä podcast-lauseita siitä, mitä on luvassa, kuinka hienoa on saada haastateltava mukaan ja että jaksosta pitää tykätä somessa. Mulla oli heti aivan huikeat haastateltavat ja keskustelu herätti uusia oivalluksia. Että ihan piti kuulostaa siltä, miltä pitikin kuulostaa. Jokin vaan jäi uupumaan ja samalla latisti mun innon kertoa koko asiasta maailmalle.

Tunnistin saman tunteen kuin olin kokenut opetuksiini liittyen.

Koko kauden 2018 – 2019 opettaminen on oikeasti ollut kivaa. Mutta nimen omaan kivaa. Ei tosikivaa, ihan yhtä antoisaa kuin yleensä tai viime aikoina kasvattanut mua ammatillisesti tai henkisesti – kuten koen opettamisen yleensä tekevän. Vuosi on tuntunut jotenkin tasaiselta, ja ollutkin ilman suurempia huippuja ja notkoja. Tiedän kuitenkin tehneeni hyvää työtä, olen nähnyt oppilaideni kehittyvän ja oppineen uutta. Että ihan piti olla sellasta työskentelyä, mitä pitikin olla. Jokin vaan jäi uupumaan ja samalla latisti koko kokemusta.

Olen kyseenalaistanut vähän kaikkea yrittäessäni jäljittää, mistä kiikastaa, mutten ollut löytänyt syytä laimeuteen … ennen kuin yhtenä laimeana iltana kotisohvalla skrollasin pelastajaani, joka paljasti minulle kaiken.

Hajamielinen somen selailu lapsen nukahtamisen ja oman nukahtamisen välillä keskeytyi yhteen hiton kirkkaaseen hetkeen: Biscuit Ballerina ponnaa korkealle käänteentekevään changement-suoritukseen ja homma ratkeaa. Tai minä ainakin. Nauroin varmaan 15 minuuttia tauotta. Jokainen vilkaisu puhelimessa looppaavaan hyppysuoritukseen sai aikaan uuden naurunalun ja siinä jälkihykertelyissä tulin tajunneeksi kaksi asiaa:

Ennen olin hauska ja että nykyään vietän rutosti aikaa vähintään yhtä vakavana kuin mun ekat podcastit mut kuuntelulta veti.

Siis oikeasti! En yritä nyt kehuskella, mutta pakko toistaa, että ennen olin hauska ja mulla oli hauskaa. Suunnilleen aina. Ja nykyään vaan porskutan vakavana. Pakko laittaa tähän väliin ne changemantit, etten ihan vakavasti vakavoidu ://www.instagram.com/p/BrtCLk2o0ww/

Elämää pulppusi sormiin ja varpaisiin asti, tuntui niin kun olisin vähän omissa nahoissani ja oivalluksen lamppuja alkoi syttyä päässä. (Vaikka vähän taas vakavoiduin tässä kohtaa,) Tajusin, että hauskuus on ollut kaukana opetuksistanikin.

Jos yhtään tunnet mua pidemmältä ajalta, saatat miettiä, että bluffaan. Ja jos tunnet mua vain näistä suomeenpaluun jälkeisistä opetuksista, saatat miettiä, että ihan hauskaahan siellä on ollut, mitäihmettä. Mutta en mä bluffaa. Tai ole ollut kovinkaan hauska. Olen käynyt töissä ja todellisuudessa antanut itsestäni vain siivun.

Tähän liittyykin;
Kolmas osa. Millainen opettaja oikeasti haluan olla?

Kuten edellä mainitsin, pohdin missä mättää, kun kuitenkin olin niin kuin tanssinopettajan nyt kuuluisikin! Olen opettanut tanssia ja pyrkinyt toimimaan pedagogina, esimerkkinä ja kannustavana palautteenantajana. Olen yrittänyt pitää kaikenlaiset muut kuvioissa käväisseet harmaudet poissa työpaikalta ja keskittynyt vetämään tanssitunteja, joilla oppilaat haluavat käydä.

Silti jokin on jäänyt kolkuttelemaan omaa mieltäni.
Ja se jokin on opettajuuden tappava autopilotti.

Opettajuusajattelukin otti sitten harppauksen, kun tajusin, että olen ollut vakava myös töissä eli opettamassa. Vaikka on hyvä, että osaa pitää muun elämän työasioistaan erillään, on tärkeää, että opettajatkin tunustetaan ihmisiksi – vähintään jokaisen omasta toimesta. Olen yrittänyt pitää itseäni etäällä työminästä vähän turhankin tehokkaasti ja vielä kun samalla pyrin toteuttamaan tietynlaisen opettajan roolia, niin eihän siitä hyvä heilu.

Ruotsissa pidettiin ja pidetään koreografiatunteja. Hitosti koreografiatunteja. Olen jotenkin ryhtynyt ajattelemaan, että siihen suuntaan ollaan tanssikouluilla menossa ja että se sellainen opetus on toimivaa ja tykättyä. Tykkäsinhän itsekin. Tiedän toki, ettei  koreografiaa tehdä ilman taustatöitä ja pidän pääni perustekniikkaharjoitteiden teettämisen tärkeydestä. Samalla kuitenkin havahduin ajatukseen, että aidot ihmiset on kivoja (surprise, surprise) ja että vaikka pidän koreotreeneistä, vielä enemmän minua ovat tanssijana ja taiteilijana kasvattaneet sellaiset opettajat, jotka eivät jätä opetustaan pelkkään liikkeeseen. Taitavimmat opettajat sanoittavat, taustoittavat, pohjustavat, kertovat tarinoita, mahdollistavat oppimisen muiden onnistumisesta ja kertovat omia kokemuksiaan.

Näiden oivallusten yhteentörmäyksenä tajusin, että mulla on paljon enemmän annettavaa tanssinopettajana kuin mitä olen nyt antanut.

Heti seuraavana päivänä pidin tunnin alussa isommille oppilailleni avautumispuheenvuoron ja kannustin heitä esittämään kaikki mieleen tulevat kysymykset tanssista, tanssin historiasta, tanssijana toimimisesta, tanssin opiskelusta, opettajuudesta, kilpailemisesta, koreografioinnista, treenaamisesta, tuomaroinnista, verkostoitumisesta, auditioneista, tekniikasta, tanssipiireistä, kouluista ulkomailla, kaikesta. En tiedä kaikkea, mutta tiedän melko paljon. Saatan myös tietää, kuka tietää enemmän. Saatan osata sanoa suoraa, mistä lukea lisää, mistä aloittaa tai minne mennä etsimään vastausta.

Pyysin, että oppilaat kysyvät joka kerta kuin tulee jotain kysyttävää. Ja päätin tietoisesti jakaa itsestäni niin paljon kuin vain ehdin.

Tästä lähtien taistelen vakavuutta vastaan seuraamalla Biscuit Ballerinan julkaisuja, nukkumalla enemmän, hellittämällä kontrollia ja olemalla itselleni vähän armollisempi.

Ps. Veti oikeasti niin vakavaksi, että siitä podcast-asiasta puhun vasta nyt kun uutta (vähän hauskempaa) kautta alkaa pikkuhiljaa pukata ulos. Eli joskus tässä tulevaisuudessa..