Joskus on sellaisia hetkiä, kun hommat rupeaa avautumaan itselle. Seuraavana hetkenä huomaa avautuvansa niistä muille.

Mulle jää usein juttuja, hetkiä tai lauseita mieleen kaikumaan, välillä ihan irrallisina ja tuntemattomasta syystä. Ja joillekin niistä löytyy merkitys vasta paljon myöhemmin. Viime viikolla saavuin sellaiseen kulminaatiopisteeseen, jossa moni mieleen tallentunut asia sai merkityksen ja timantisoitui suunnaksi, jossa näen kotoisan olon itsessäni. Samalla se teki musta paremman tanssijan ja tanssinopettajan. Ihmisenkin varmasti.
Taustoitan ensin ihan vähän tällaisella henkilökohtaisella isssuella:

Ennen kuin muutin Ruotsiin opiskelemaan tanssia, hukkasin ison palan ajasta ja itsestäni joutavuuteen, enkä sen jälkeen ole toiminut ihan täysteholla. Ruotsissa paikkailin itseäni pikkuhiljaa, vaikka koulun mylly olikin kova – ja jäin koulutuksestakin sitten sen myötä vähän vajareille. Tämä taas vaikutti kokonaiskuvaan. No sittemmin kuvittelin rakentaneeni palikat taas paikoilleen. Paluumuutto Suomeen 2016 sai kuitenkin taas todellisen värin pintaan ja tässä sitä ollaan oivaltamassa, että mitkäs nämä mun elämän eväät oikeastaan onkaan, millainen olen ja haluan olla – mitä mulla on, mitä voin tehdä sen eteen, mitä tavoittelen – tai mitä ylipäätään haluan tavoitella elämässä ja itsessäni!

Noin.
No sitten päästään niihin irrallisiin ajatuksiin, jotka tulivat samaan risteyskohtaan juurikin tässä maaliskuun 2019 lopussa. Ja siis myös niiden myötä tapahtuneisiin oivalluksiin. Yhä tätä oikolukiessa mietin, kannattaako tätä julkaista.
Koska teksti meinasi venähtää, jaan sen kolmeen osaan, joista ensimmäinen on tässä:

Itsensä esittämisestä ja tärkeistä asioista

Elämisestä on joskus vaikeaa erottaa abstrakteja ulottuvuuksia, fiiliksiä ja aavistuksia, joksikin konkreettisemmaksi, jotta niistä voisi puhua. Mietin pitkään samaistuttavaa esimerkkiä tällaisen laajemman oman prosessoinnin esittämiseen. Ja päädyin Instagramiin. Se ei ole maailman tärkein värkki, mutta auttaa mua tässä pukemaan asiani sanoiksi.

Avasin Instagram-tilin hankkiutuessani uuden äärelle. Se on ollut hieno tapa kertoa menoista, nähdä ja tavoittaa muita sekä saada uusia ideoita tai nauttia visuaalisesti kauniista ja hienoista jutuista. Niin, ja näin markkinointi- ja viestintäihmisenä markkinoida juttuja ja päästä jyvälle alustan välineellisestä arvosta. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin ahdistuvani siitä, että sisältöni ei ole sellaista mitä sen pitäisi olla. Päädyin lopputulokseen, jossa en ole julkaissut juuri mitään tai olen julkaissut jotain pääasiassa puolipakolla. Toisinaan kyllä myös ihan halusta kertoa ja jakaa, sekä iloisena jaettavasta matskuista – kuten kaikkien yhteistyöjuttujen osalta, bisztos!

Kuitenkin pitkään podin jonkinlaista alemmuudentunnetta siitä, ettei mulla itselläni ole mitään kerrottavaa.

Tässä yhteydessä tämä itsestään kertominen ja sen pulmat liittyvät tanssiin – tilanne, jota en aiemmin olisi ajatellut omalle kohdalleni. Moni samaan aikaan tanssijankoulutuksesta valmistunut liittyi esiintyviin ryhmiin, tanssi musiikkivideoilla ja sijaisti tai opetti valmistumisen jälkeen suosituilla studioilla. Näistähän luonnollisesti täytyy kertoakin ja olen aidosti ollut kaikkien puolesta ilahtunut sekä jännittänyt kaikkien puolesta jännittävissä paikoissa! En suoranaisesti vertaillut itseäni muihin, vaan olin ikään kuin vakuuttunut siitä, ettei mulla ole tapahtumia, joista kertoa.

On kyllä totta, että joitain tietynlaisia tapahtumia Suomeen muuton jälkeen mun ohjelmistosta on puuttunut. Osin siksikin, etten ole halunnut tai halunnut tehdä samoja asioita kuin jotkut muut. Mutta juttuhan meni vikaan siinä, kun vakuutuin, että vain ne tietynlaiset jutut olisivat kertomisen arvoisia.

Sensijaan, että olisin kertonut siitä mistä oli kerrottavaa, koin harmia ja epäonnistumisentunnetta. Ajattelin, että vaikutan jääneeni jotenkin kelkasta, jos en näyttäydy ammatillisesti tietynlaisena tai työsarkani yhtä menevältä. Todellisuudessahan mullekin ON tapahtunut asioita, olen kerännyt monenkinlaisia kokemuksia ja mikä tärkeämpää, mulla on ollut tanssimielessäkin aivan kiinnostavia ajatuksia, ideoita ja toteutuksia. Sensuroin kuitenkin niitä todellisia juttuja.

Ajattelin, että minunkin tulee – tai vielä pahempi; minäkin haluan kertoa tätä tietynlaista tarinaa. Ja koska niitä tiettyjä-juttuja (vaikka musavideoesiintymisiä, kiinnityksiä ja suosikkikoulun sijaistuksia) ei ollut, en voinut niistä luonnollisesti kertoa. Niinpä se jätti aikajanan niiltä osin ns. tyhjäksi. Paine julkaista sai sitten aikaan julkaisuvääntöä, kognitiivista dissonanssia siitä, onko jokin tarpeeksi hyvä juttu julkastavaksi, ja lopulta mulle rehellisesti sanottuna painoarvotonta höttöä eetteriin.

Tästä seurasi se, että yritin esittää itseäni somessa.
Koska ihan skarpisti tiedostan, että somessa kerrotaan elämästä, eikä some pääasiassa ole sitä itse elämää, niin hommathan oli todellisuudessa vielä hullummalla tolalla; elin myös siihen malliin, että elämässäpä ei tapahdu mitään.

Kesti kauan, että huomasin palauttaa ajattelun siihen, mitä tässä elämässä oikeasti tapahtuu, mitä ihan itse pidän tärkeänä ja millaisia asioita haluan. Koska niistähän toki käsitykseni itsestäni ja (kaiken tärkeän jälkeen) some-feedini tulisi koostua.

Kirjoitin aiemmin, millaisia vaikutuksia Instagramilla voi olla ajatteluun, mutta nyt Instagram osaltaan paljasti, millaisia ajatuksia minulla oli todellisuudesta. Kiitos installe tästä.

Ootko sä saanut itseäsi koskaan kiinni ajattelumalleista, joita et tiennyt tai uskonut itselläsi olevan?