Ensimmäiset lukkaritunnit sitten viime joulun. Pitkä tauko pois salista ja oma aikansa jokseenkin vyöryvänä, odottaessa, olivat kylväneet mieleen epäilyksiä, sujuuko opettaminen enää niin kuin tanssi.

Aamupäivä meni suihkiessa sinne ja tänne, tsekkaillessa soittolistaa ja pakkaillessa kamoja siinä normaalien aamutoimien seassa. Kaikki näytti olevan hyvin ja aikaa vaikutti olevan riittämiin, kunnes nuori neiti sai hikan, mitä seurasi syöttöputki, eikä päivän tai iltapäivän nukkumishetkistä (=mahdollisuus laittaa ajatukset ojoon) ollut tietoakaan. Kello lähestyi lähtöaikaa, kunnes tajusin, etten ole itse syönyt aamupuuron jälkeen mitään. Mittari rupesi näyttämään punaista, kunnes voimavara saapui töistä järjestetysti etuajassa.

Hetken veuhkaamista ja stressikäyräni värähtelyä seurailtuaan mun mies totesi, että ”Älä stressaa niistä tunneista tai valmisteluista. Sä oot valmis.” Samalla muistin kevään pohdintani ja sen, miten lopulta se paikan päälle meno molempia käsiä heilutellen johtui siitä, että olinkin vain varma, että homma sujuu. Kuultuani nuo sanat, lakkasin vouhottamasta ja lähdin päättäväisesti töihin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Totta – tää on mun kakkupala.

Tuntien pitäminen oli kivaa. Nuoremmat oppilaat olivat odottaneet tuntejani kovasti ja vastaanotto oli riemukas. Vanhemmissa oppilaissa oli mulle uusia kasvoja ja tunti eteni osallistujien osalta huomattavasti edellistä rauhallisemmin. Sarjat, tekniikkaharjoituksia myöten, otettiin hyvin hyppysiin ja läpikäynnitkin maltettiin melkein keskittyä myös nuorempien tunnilla. Oppilailla oli selkeästi syksyinen tanssinnälkä. Ilahduttavaa tietää, että tästä päästään tanssimaan joka kerta vain enemmän, kun koreot tulevat tutuiksi!

Opettaminen tuntui mukavalta ja melkein maltoin olla paikoillanikin. En hyppinyt sarjoja näyttäessäni ja totesin oppilaille, että tämä alkusyksy kannattaa otta nappaamistreeninä, kun en voi tehdä kovasti mukana. Sain kaikki sarjat alulle ja opetusrutiinia myös. Olin tyytyväinen ajankäyttööni molemmilla tunneilla ja tekeminen tuntui vastavuoroiselta. Hoidin päivän lankutuksen nuorempien tunnilla.

Pitkä aika sisätiloissa, ja usein ihan vain keskenäni jutellen, oli kuitenkin tehnyt sen, että molemmat tunnit kulkivat melkoisena puheryöppynä eteenpäin. Havahduin jossain vaiheessa oppilaiden ilmeisiin, jotka näyttivät siltä, ilmeisesti puhuin paljon… Toisaalta – ensimmäinen tunti, uudet sarjat ja uuden opettajan käytänteet; tietenkin vähän enemmän puhetta. Mutta ensi viikolla päästään sitten tekemään jo enemmän!
(Kunhan puhun ensin läpi ekan kerran kotitehtävän, josta oma kirjoitus myöhemmin)

Kotona meidän mimmi ja isimies olivat viettäneet laatuaikaa ja vetäisseet kunnon päikkärit. Päästiin koko porukka viettämään iltaa akut latautuneina.