”Mä kyllä ihmettelen, että sä ehdit vielä kirjoittaakin!”
Totesi mun naapuri, joka alkoi vastikään tykkäämään blogini Facebook-sivusta, kun törmättiin hiekkalaatikon kulmalla kerhostahaun, hiekkakakkujen, duunin somepäivitysten, pallonheiton ja lounaan välissä, kaupasta tullessa, juuri kun puhelu pomolta päättyi ja hiekkaa meni huppuun.
Totuushan on se, ettäihan oikeasti en aina ehdikään. Etsin tässä samalla huomisten opetustuntieni puuttuvia musiikkeja ja vilkuilen kelloa, josko ehtisin vielä tiskikoneenkin tyhjentää ennen kun skidi herää päiväunilta. Ajattelin nopeasti vilkaista blogiani, mitä en ole ennättänyt tehdä viikkoon, ja samalla luonnostella muutaman some-päivityksen työpaikan kanaville. Samalla tiedän, että istuin sohvankulmaan aamukahvikuppiin kaadetun ensimmäisen kahvikupillisen kanssa nyt iltapäivällä sillä ajatuksella, että kirjoitan ihan vain tämän tekstin. Oikeastioikeastihan munkin pitäisi olla tuolla perähuoneessa pötköttämässä, viimeyön unet kun jäi kovin lyhyiksi.
Kirjoittaminen on viihdyttävää puuhaa, jonka parissa omia ajatuksia tulee jäsennelleeksi monilta osin. Myös silloin, kun itse tekstissä keskittyy vain johonkin tiettyyn aihealueeseen. Kun kirjoitan sekä työssäni että vapaa-ajalla, tulen huomaamattani kirjoittaneeksi joka päivä. Blogitekstejä, somepäivityksiä, viestejä, sähköposteja, muistilappuja, orastavia ideoita ja ajatuksia muutenvain. Kirjoittaminen on sillä tavalla koukuttavaa hommaa, että toisinaan luonnostelen tekstiä päässäni vaikka meneillään olisi ihan muita juttuja ja joskus huomaan muotoilevani omia ajatuksia niin kuin niistä olisi kirjoittamassa muille. Vaikkei julkaisuaikeita olisikaan. Kroppa pitää huolta rutiinista vaivihkaa ja joskus vähemmän luovaan saumaan löytyy siitä ilosta heittää jokin aiemmin muotoiltu ajatus.
Jatkuvan kirjoitustahdin myötä julkaisukynnys on myös muuttunut ja asiaa yleensä löytyy kun sitä on löydyttävä. Todettiin Tanssin Aika -viikonloppuna kaverin kanssa, että joskus täytyy vaan laittaa jotain ulos, vaikkei maailman paras idea olisi ehtinyt vielä syntyäkään. Itseltä oppii hyväksymään siis niitä ihan hyviäkin ratkaisuja. Tähän olen jo mukautunut ja löytänyt oman rajaviivani, jonka ylittävät, oikeaan aikaan tulevat tekstiaiheet tai otsikot laitan julkaisuun ilman jatkokysymyksiä.
Kun lusikoi montaa soppaa, harmittavinta on se, että pakollinen priorisointi jättää toisinaan mielekkäimpiä tai ihan vain omia projekteja listan häntäpäähän. Ja sinneastihan ei aina päivän aikana edes ehdi. Unelmahommissa-kirjan ja Salamatkustaja-blogin kirjoittaja, Satu Rämö, on jossain kirjoittanut tosi ytimekkäästi siitä, miten työt, joilla on hintalappu, menevät edelle, mutta aikataulun salliessa kivojen tai itselle merkittävien projektien tekeminen välissä (hintalapuista välittämättä) voi edistää koko to do -listan hoitumista paremmin kuin jossain junnaaminen. (Linkkaan sen jutun myöhemmin, kun löydän!)
Tietenkin työt ensin. On kuitenkin kauhean kurjaa, että töidenkin kanssa joutuu välillä rankkaamaan tärkeältäkin tuntuvia juttuja sivuun sen hintalappuasian takia. Juuri jouduin.
Kirjoitan Suomen Tanssiurheiluliiton blogiin kuukausittain, mutta nyt olen joutunut puntaroimaan ihan kamalan vaikeaa yhtälöä oman ammattiylpeyden ja työjäljen välillä. Keksin nimittäin hauskasti, että julkaisen joka kuun 20. päivä tekstin, vaikka työtunteja mulla on laskettu vain muutama tunti viikkoon. Tälle ja edeltävälle kuulle on kuitenkin osunut sellaisia kisatiedotusviikonloppuja (mikä on nimetty mun pääasialliseksi hommaksi), että kuukauden tunnit ovat paukkuneet punaisella ihan reilusti. Niinpä oli mietittävä, 1) kuinka paljon ilmaista työtä olen valmis tekemään 2) kuinka paljon lisäarvoa tuon työnantajalle panoksellani ja huomataanko se vai onko puristaminen nyt tässä tilanteessa itselleni pääasiassa miinusta 3) millaisia vaikutuksia valinnallani tulee olemaan vaikutelmassa minusta viestinnän työntekijänä (nämäkin piirit kun ovat pienehköt).
Päätin hoitaa ensin tärkeimmät työni ja julkaista tekstit sitten, mikäli suinkin johonkin väliin ehdin. Senkin uhalla, että tekstiä ei ehkä tipu silloin, kun luvattu. Tällainen laajempisanainen sisällöntuotanto kun on ihan oma tarjoukseni työnantajalle! Vaikka pidän kirjoittamisesta, on se duunin puitteissa kuitenkin työtä, jota tekijä tekee palkkaa vastaan. Eihän timpurikaan jää työajan jälkeen rakentamaan vielä liiteriä, vain koska tykkää hommastaan, varsinkaan kun suunnitelmassa ollut talo tuli työajan puitteissa valmiiksi.
Salin poikki 